Mutikaine tuijot miätteissäs hualtikse baari akkunast pihal kaffekuppi käressäs. Jotensakki hajamiälise ja poisoleva näkösenä. Iha niinku ei olis ollu paikal ollenska. Ei eres huamannu et Laatikaine ol tullu myäs sattumalt baarisse myäski.
– Morjens. Mikäs miält paina? Laatikaine kysäs istahtae pöytä Mutikaist vastpäät.
– Moro, muraht Mutikaine havahtue miätteistäs ja vilkaste alt kulmies Laatikaist.
– No, mikä o ku siin istuta ku kaik maailma murhhet olis kassantunu sun niskoilles, Lattikaine intti.
– Ei mul mikkä ol. Miättisi vaa et o sil Apil sit ankeet nykysi. Siks se ei ol varma meistkä mittä kirjottanu, Mutikaine kohottautus vähä pystymppä tualissas.
– Onks se ollu kippiä? Laatikaine uteli.
– Ei se mitää kippee ol ollu, mut muute o elämä tainnu koetel vähän enämpi ku tarpeeks, totes Mutikaine hörpäte jo haalistunut kaffettas.
– Noh? kysäs Laatikaine tuijottae Mutikaist kaffekupi reuna yli ottaessas hörpy.
– Eks sää ol tiatone, Mutikaine kysäs laskie kupi kärestäs.
– Ensteks sen vanhi velpoika kual tos muutama päivä sitte ja ny men sen parha kaveri äitmuari.
Se ol Apil vähä niinku toine äit sillo piänempänä. Yks kavereist joutu saman päivän hospitaali, tokas Mutikaine.
– Mää jo luuli et se vaa muute lopet kirjottamast, Laatikaine uraht nojate kyynärpääs pöyttä.
– No jaa. Kyl se vähä niinki o. Se kyllästy kirjottelemisse ku ei niit kuiteska kukka lue, eikä julkase. Sen näkke jo kuulemma netiski ku seura tota sen blogi laskuri mis ne jutut ova. Ei pal innosta. Turhanpäiväst touhu sen miälest, Mutikaine selost.
– Ei kai se iha kokonas ol kirjottamist jättäny? Kui sen maalaamiste kans? Laatikaine kysys.
– Kuulemma se ei ol maalannu koko tänä v-mäisen talven aikan yhtikäs mittä, eikä piirrellykkä. Jollei se olis siäl netis kirjottelemas se olis varma jättäny senki homma kokonas. Must tuntu, et se o iha kyrpiintyny koko elämässe. Eikä vähite puire pilkkomisse, lämmittämisse ja lume luantti, totes Mutikaine.
– No sitä homma o koko tämä talven - tänä kasvihuaneilmiö vuan kakstuhatykstoist riittäny, Laatikaine heittäytys iha kaunokiäliseks.
– Joo ja ku se alko jo viime vuan lokakuus - mun muistaakseni, eikä sen jälkke ol varsinaist suajailma ollu olleska. Em mää kyl ol missä kasvihuanees nähny näi pal lunt, Mutikaine huakas.
– Niinpä. Eikä kyl kasvihuanees ol ikänä näi saatana kylmä ku o tänä talven ollu. Jos olis, ni sais pakastetulppaaneiki ostel kaupoist, Laatikaine heit virnistäe.
– Olis siin tulppanie mukulakki jääs, nauraht Mutikaine.
– Orotas, ku tos keväämmäl alkava jäät hajooma ja tuulema lännest ni tääl o aikamoissi ahtojääpakkautumi, Laatikaine ennust.
– Ja laivakki seisova siäl ku sulhase vehkke hääyän, Mutikaine virnus.
– Ja kiiressimppi kuskata siält sit taas hulikupteril maihi.Toiset jää laival mässäilemä varustamo piikki, Laatikaine myhäili.
– Onks sunst tuntunu yhtikäs ihmeelliisemmält assu ny kulttuuripääkaupunkis? Mutikaine vaihto puheeaihet.
– Eipähä o pal vaikuttanu meikäläise elämässe semmone, Laatikaine totes. – Mitä ny sillo avajaispäivän paukutteliva taivaa tuulii melkke myllysilla rakentamise verra rahoi ja aiheuttiva varma monel koiral sialullissi traumoi ja ripuli sen paukke kans.
– Se ol munst naurettava et tartte sit palkat ulkomailt joku suunnittelema se avajaisjuhlaki. Iha niinku ei leit olis löytyny omast takka tommost homma joku suunnittelema. Ehkä turkulaise eivä ossa laitta tarppeks iso tarjoust sissä, Mutikaine murisi.
– Ilotilitus ol iha komia, muust em menis mittä sanoma, Laatikaine myäns. – Mut mää e olkka mikkä kuldurelli-ihmine.
– Mää ole kyl sen huamannu. Ei sempualee em määkä oikke ymmär tätä nykyst kulduuri, mut ei mun tarttekka, Mutikaine totes keräille kuppis ja tassis tarjottimel.
– Onks sul kiiru johonki? Laatikaine kysäs katellessas Mutikaise lähtövalmistelui.
– Mää vaa meinasi täst lähte ton pakkase kattoma josko toi Ooppeli viittis lähte käymä. Se o nykysi vähä nikotellu. Tykkää täst pakkasest yht vähä ku määki, Mutikaine sanos.
– Sama se mul o vähä ollu Foorti kans. Pakka ölpit vähä niinku jäykistymä pakkases, Laatikaine myäns.
– Melkke vois sanno, et meil o vähä vanha kalusto tähä ilmasto, Mutikaine totes nouste ylös vieräkses astias keräysvaunusse.
– Mää jää tän viäl vähäks aikka. Huura sit jos tarttet tyäntöappu taik lissä virta, Laatikaine nojautus taapäi tualissas.
– Ei se tän kuiteska kuulu vaik mää kailottaisi kui tual pihal, Mutikaine virnist.
– No soit sit. Vai onk sul kännyki jääs? Laatikaine ehrot.
– Se o sentäs lämpimäs plakkaris. Ei se pääs jäätymä, Mutikaine tokas närkästye leikilläs.
– Taik lähetä vaik savumerkkei, Laatikaine jatko leikilaskuas.
– Niit se Ooppeli kyl lähettä iha ittestäs jos sattuu kähtemä käymä. Vai olisko vesihöyry, mut kummiski kauhee valkone pöllährys siält peräs tulee ennenku lämppe, Mutikaine nauro.
– Niin mullaki. Taitava olla semmossi sorankänti varte suuniteltui vehkei ku vetävä savuverho perässäs, Laatikainenki nauro.
– No morjens ny, näkyilee taas, Mutikaine läht menemä ulospäi viäre astiat keräysvaunusse mennessäs.
– Näkyilee, vastas Laatikaine nykyaikasest ja jäi seurailema kui Mutikaise käy Ooppelis kans.
Mutikaine pääs kunnial autolles ja istuma sisälki. Vääns avain ja koht alko Oppeli peräst tuprahrella valkost savuu. Ilmeisest läht käymä.
Mutikaine peruut parkist ulos ja suuntas liikentee sekka iha mukavast Laatikaise seurates miälenkiinnol.
