Viäläki Uitul

Mutikaine ja Laatikaine oliva kivunne alas Uitu entisel uimarannal. Mutikaine katteli ympärilles vähä surkkiana.
– Muistaks kummone tää pikkane uimaranta ol enne. Mont metrii ol tos hianoo hiakkarantta ton Pitkäsalmee päi. Keinut tual ylhääl rinttees ja porukka ain ku pipo, Mutikaine alko muistelema.
– Eikä kettä haitannu jos välil tualt Aurajoe viämärie suunnast lillus jokune pökäle ain välil uimarie seas. Sillo ei pal välitetty tost verepuhritukse hianouksist, Laatikaine totes.
– Paskat jokke ja meree, kyl meri ne hoita ol sillone ohjesääntö. Ihme ettei mittä epitemia koska tullu uimaskävijöil, Mutikaine totes.
– Nyt o meri viäny suurimma osa hiakast jonnekki muihi maisemi; Laatikaine sanos.
– Uimalaitos o pistetty matalaks ja sen tilal ja siit ton Ispoissi päi o miäletö määrä paattilaiturei. Melojie vajaki o karonnu maisemast. Muutenki tääl ol semmone alakulone synkkä hiljasuus, Mutikaine jatko.
– Joo, kyl tääl o hiljast ku taivaa portil juhannukse jälkke. Eihä sinne syntiset pääs, Laatikaine virnist.
Mutikaine potkiskeli santta kenkies kärjil ja katteli ku aallot tasotti kasat olemattomii.
– Tääl sitä juasti piänenä ku piänet apinat vaa hännät heilue, eikä sillo kukkan kattonu semmost paheksue, Mutikaine muisteli katelle hiekkaranna jäännöksii vähä haikeena.
– Ja flikat juaks hahlo tuulettue meirä kans, eikä kukka tiänny miks me oltti erilaissi, eikä siihe niipal kiinnitet huamiotaka siin iäs, Laatikaine yhtys muisteluihi.
– Nii surutont ol lapsuusaik, sit tultti nuariks ja kaikki merkillissi kialtoi alko sarell joka pualelt, Mutikaine virnist.
– Piti ain pittä housut jalas nii flikkoje ku poikienki ja vähä myähemmi flikat rupes viäl käyttämä joko paita taik sit niit hassui rintsikoi. Ne ol nii typerä näkössi ku ei niis rintsikois ollu mittä muut sisäl ku nännit vaa, mut neki piti piilotta, Laatikaine nauro.
– Häveliäisyys astu kuvaa mukka, Mutikaine hekotti.
– Kyl sillo oltti aika piukkapipoi, Laatikaine jatko naurus lomas.
– Mut ei sillo ollu mittä petofiilikssi eikä pal muitaka fiilikssi, jokka olis tehny mukuloil jotta, Mutikaine totes vakavoitue.
– Ja jos olis ollu ni kyl niil olis huanost käyny, joku selittämätö hukkumine tai muut semmost, Laatikaine sanos.
– Munist ne olis ripustettu hirtte, tai sit vaa salvettu ku eunukit. Sit siit ei enää olis ollu hualt, olis meinaa ollu lauhkee jätkä, Mutikaine saarnas.
– Mut eiks meirä pitäny men iha johonkis muual ku tän hiakkaranna jätteil, Laatikaine kysäs vaihtae puheeaihet.
– Ai nii, se näköalapaik, Mutikaine palas takas tähä hetkke.
Kaverukset kompasteliva ylös rannast vesiurii väistelle ja pysähtysivä näköalapaikal johtava polu päähä.
– Tota näköalatasannet piti men kattoma, jot onks viäl paikallas, mut em mää tiär kannattaak sin lähtte kiipustama, Mutikaine totes. – Kato tota polkuuki se o iha veren syämä, pelkkii urii vaa. Tossaha voi tuiskahtta nuri ja loukat ittes vaik kui pahast. Enkä mää kyl ajatellu yhtikäs mennä kotti pää kainalos. Se olis nii saakeli vaikeet ajaa autooki semmottis.
– Tää kyl masentta. Kui tää o tämmöttis jätettyki hunninkol? Laatikaine myäns.
– Mennän pois täält, tää alkaa suaraa sanoe vituttama, Mutikaine ehrot.
Kaverukse kapusiva polkuu pitki tanssuril päi. Kyl siinki ol urii mut huamattavast vähemmä ja pal harvemmas.
– Tämähä ol jo ku valtaväylä, täst olis melkke päässy maasturil, Laatikaine totes ku he oliva päässe tanssilava viäree ehji nahoi.
– Ei puuttunu ku ajorata merkinnät, Mutikaine myäns virnistäe.
– Täst etteppäi onki sit jo helpomppa, Laatikaine sanos heirä kulkiessas parkkipaikal autoilles.
– Mihis ny sit suunnistetta? Mutikaine kysäs.
– Jos sul o jotta pulla jäljel ni mennää vaik sin kaffel, Laatikaine ehrot avatessas Foorti ove.
– Ei ol mut poiketa tos mennes ostama, Mutikaine vastas hypäte Ooppeliis.
Kaverukset käynnist autons ja lähtivä parkist peräkanaa Mutikaise talol päi.

Uittamol muistelemas

Mutikaine istuskeli Uitun kalliol Pitkäsalme rannas ku kännykkä paraht soittama. Hän kattos kuka siäl soittel ja Laatikaineha siäl ol.
– Morjens, hän vastas.
– Missäs olet ku et ol koton, Laatikaine kysäs.
– Uittamol mää ole. Täs paviljonki takan kalliol, Mutikaine vastas.
– Jaa, siäl tanssilava takan, Laatikaine sanos.
– Just, tääl mää paistattele päivää, Mutikaine myäns.
– Okei, mää tule sit sinne. Näkyilee, Laatikaine ilmot.
– Selvä, Mutikaine lopet puhelu.
Parikymment minuutti myähemmi Laatikaine puuskut kalliokylkke ylös.
– Onks nää kalliot tullu isommiks ku otta nii henkke, ei ne kyl silt näytä, päivasto piänemmilt, Laatikaine huahot istahtae kalliol.
– Ei ku se o iha ikäkysymys ja kunnost kii myäski, Mutikaine tokas.
– Mää vanha vai ja huanokuntone? Äläs ny tommossi ruppe väittämä, Laatikaine virnist vähä tuskasest.
– Miäl ja kroppa o iha eri assioi, Mutikaine totes.
– No, kyl se kyl nii taitta ol. Enne tääl juasti ku piäne varsat vaa, eikä ottanu olleska henke pääl tommottis, Laatikaine myäns.
– Käviks tääl jo sillo ku täs ol uimalaitos? Mutikaine kysys.
– Em mää simmost ol koskaa nähny, Laatikaine ihmettel. – Mis tääl? Kyl sää sillo siit paattireisul jotta juttelikki.
– Se ol suaraa tos alapualel. Se maailmapyärä mist sillo jo jutteli ol just täs mis ny istuta, selost Mutikaine.
– Ja siit näki sit Airistol saak? Laatikaine kysäs.
– Iha komiast, jollei ollu sumppust, Mutikaine sanos.
– Mää huamasi et ol nii komia tanssuriki toi uus, Laatikaine tuumas.
– Joo, jokku perkeleen koltiaise ku men polttama sen vanha. Täst uurest vähä sillo käytti kärevääntö et laitetaak semmost enää olleska, Mutikaine selitti.
– Onneks laitetti. Eiks tääl käy aikalail porukka viälki, Laatikaine huamaut.
– No joo, toi tanssurikulttuuri o taas nousus, Mutikaine totes.
– Mut peliteltta siäl ei ennä ol? kysäs Laatikaine.
– Ei tair ol, Mutikaine myäns.
– Mää joskus kakruna kävin siin ampumas ilkkaril. Kaikkial muual taisi ossu paitti siihe maalitaulusse, Laatikaine muistel.
– Jaa, et men nii huanost, Mutikaine virnist.
– Joo, em mää mittä semmosest pyssyst tiännykkä. Ei mul ollu semmost lapsuut ku sul, et ol tommoset tappovehkeet het piänest ast tuttui, Laatikaine heitt.
– Ei mulka alus ollu. Mää oli vast seittemä ku mää pyssyihi paremmi tutustusi, Mutikaine totes.
– Ei sul jo aikasemmi ollu pyssyt tutui, Laatikaine ol muistavinas.
– Jaa, siäl mummun tykön ol niit luarikkoi mitä pappa ol tehny seppänä ollessas, mut em mää niihi saanu men koskema. Mää olin sillo kuus varmaanki, vai olisinkoha ollu viis, em mää muist, Mutikaine fundeeras.
– Ei niist ajoist viäl mittä oikke muistakka, Laatikainenki myäns.
– Ei nii, mut olis se vaa nii hianoo jos muistais kaik, Mutikaine sanos.
– Nii oliski. Mut istuks sää tääl viäl kauanki, mul ruppe kaffehammast kolottama, Laatikaine sanos nouste kalliolt.
– Lähretä vaa johonkis kaffel, myäntys Mutikaine nouste hänki.