Uittamol muistelemas

Mutikaine istuskeli Uitun kalliol Pitkäsalme rannas ku kännykkä paraht soittama. Hän kattos kuka siäl soittel ja Laatikaineha siäl ol.
– Morjens, hän vastas.
– Missäs olet ku et ol koton, Laatikaine kysäs.
– Uittamol mää ole. Täs paviljonki takan kalliol, Mutikaine vastas.
– Jaa, siäl tanssilava takan, Laatikaine sanos.
– Just, tääl mää paistattele päivää, Mutikaine myäns.
– Okei, mää tule sit sinne. Näkyilee, Laatikaine ilmot.
– Selvä, Mutikaine lopet puhelu.
Parikymment minuutti myähemmi Laatikaine puuskut kalliokylkke ylös.
– Onks nää kalliot tullu isommiks ku otta nii henkke, ei ne kyl silt näytä, päivasto piänemmilt, Laatikaine huahot istahtae kalliol.
– Ei ku se o iha ikäkysymys ja kunnost kii myäski, Mutikaine tokas.
– Mää vanha vai ja huanokuntone? Äläs ny tommossi ruppe väittämä, Laatikaine virnist vähä tuskasest.
– Miäl ja kroppa o iha eri assioi, Mutikaine totes.
– No, kyl se kyl nii taitta ol. Enne tääl juasti ku piäne varsat vaa, eikä ottanu olleska henke pääl tommottis, Laatikaine myäns.
– Käviks tääl jo sillo ku täs ol uimalaitos? Mutikaine kysys.
– Em mää simmost ol koskaa nähny, Laatikaine ihmettel. – Mis tääl? Kyl sää sillo siit paattireisul jotta juttelikki.
– Se ol suaraa tos alapualel. Se maailmapyärä mist sillo jo jutteli ol just täs mis ny istuta, selost Mutikaine.
– Ja siit näki sit Airistol saak? Laatikaine kysäs.
– Iha komiast, jollei ollu sumppust, Mutikaine sanos.
– Mää huamasi et ol nii komia tanssuriki toi uus, Laatikaine tuumas.
– Joo, jokku perkeleen koltiaise ku men polttama sen vanha. Täst uurest vähä sillo käytti kärevääntö et laitetaak semmost enää olleska, Mutikaine selitti.
– Onneks laitetti. Eiks tääl käy aikalail porukka viälki, Laatikaine huamaut.
– No joo, toi tanssurikulttuuri o taas nousus, Mutikaine totes.
– Mut peliteltta siäl ei ennä ol? kysäs Laatikaine.
– Ei tair ol, Mutikaine myäns.
– Mää joskus kakruna kävin siin ampumas ilkkaril. Kaikkial muual taisi ossu paitti siihe maalitaulusse, Laatikaine muistel.
– Jaa, et men nii huanost, Mutikaine virnist.
– Joo, em mää mittä semmosest pyssyst tiännykkä. Ei mul ollu semmost lapsuut ku sul, et ol tommoset tappovehkeet het piänest ast tuttui, Laatikaine heitt.
– Ei mulka alus ollu. Mää oli vast seittemä ku mää pyssyihi paremmi tutustusi, Mutikaine totes.
– Ei sul jo aikasemmi ollu pyssyt tutui, Laatikaine ol muistavinas.
– Jaa, siäl mummun tykön ol niit luarikkoi mitä pappa ol tehny seppänä ollessas, mut em mää niihi saanu men koskema. Mää olin sillo kuus varmaanki, vai olisinkoha ollu viis, em mää muist, Mutikaine fundeeras.
– Ei niist ajoist viäl mittä oikke muistakka, Laatikainenki myäns.
– Ei nii, mut olis se vaa nii hianoo jos muistais kaik, Mutikaine sanos.
– Nii oliski. Mut istuks sää tääl viäl kauanki, mul ruppe kaffehammast kolottama, Laatikaine sanos nouste kalliolt.
– Lähretä vaa johonkis kaffel, myäntys Mutikaine nouste hänki.