Kaffepöytä jutusteluu

Mutikaine seisos hualtikse baaritiski viäres kaffe ja munkki tarjottimel eressäs.
– Ei tää köyhyys ilo ol, vaik se välil pakkaa nauruttama, totes Mutikaine tutkie lompuukis syvyykssi löytämät muutku yhre kakskymmpise.
– Mitäs sää Mutikaine yrität hakke siält kukkarostas? kuulus tuttu ääni kysyvä Mutikaise takka.
– Morjens Laatikaine. Eilist päivä mää täält hae, mut ei näy missä. Se o varma vaipunu unho yähö, Mutikaine vastas kääntymät. – Ei maar, mut huamasi yht äkki ettem mää olkka käyny automaatil rahha nostamas.
Mutikaine makso kassal kaffes ja käpystel pöyrä ääre Laatikaise seurates peräs omaa tarjotintas kantae.
– Muistaks viäl niit aikoi ku ol pakko käyr pankis jonottamas, et sai käteist tililtäs? Laatikaine kysäs heirä istahtaessas.
– Muistan tok ja tilipussiski sai käteist kättes ain tilipäivisi. Ei tarvinnu vaivautu jonnekki pankki taik automaatil. Palvelukki ol sillo maksuttomi, Mutikaine muistel yrittäe saara sokeripaketti auki purottaakses sokeripalat kaffe joukko.
– Oi niit aikoi ku ei tarvinnu pakost tukke pankkie olemasolo, Laatikaine huakas hörpäte kaffetttas.
– Bensa-asemilki myytti vaa varaossi ja benssa ja ku ajo pumpul tul het poika siihe tankkama, pesemä klasei ja tarkistama veret ja öljyt, Mutikaine vaipus muisteluihi sekotelle kafettas.
– Se ol palvelu se, Laatikaine myäns haukate viineriäs. – Ny ei enä semmost ol missä ja sit ihmetellä miks tääl o nii pal tyättömi.
– Sillo ol hualtiksil jotta hualtto myäski ja korjaukssi. Hualtis tyällist melkke kymmenkunt henkke. Nykysi yhre taik kaks jos sitäkä, jollei ol mittä tämmössi baaripalvelui, Mutikaine totes katsahtae ympärilles.
– Mil ne tul sillo toime ku bensa ol halppa ja homma pelas. Nykysi o bensa piru kallist eikä ol ku pelkki mittarei vaa ja silti ei kuulemma kannat olleska, Laatikaine fundeeras.
– Nykysi olla vaa nii piru ahnei, Mutikaine totes.
– Ei se ny iha niinkä ol, tai oikeesta onki mut jossai muual. Kaikellaissi pakollissi maksui o kehitet yrittäjä maksettavaks viäl veroje lisäks, Laatikaine oikas.
– Tosi o. Tartte ol aikamoine liikevaihto enneku saa kaik pakollise maksut maksusse, Mutikaine myäns. – Ei ol helppo yrittäjä elämäkä.
– Ei nykysi mikkä ol, mut minkäs teet. Elettävä vaa o, Laatikaine huakas.
– Ja jollei jaksa sitäkä ni köys o senttä aika halppa viäl, Mutikaine venkos.
– Ei sekä enä nii halppa ol ja ajattele kui pal se rasva maksa, et saa sen silmuka luistama, miättis Laatikaine antautue viineri tuami makunautintoihi.
– No jaa mut se o kummiski viimene menoerä omalt kohralt, Mutikaine nauraht haukate hänki munkkias.
– Ja jää sit jälkee jäävil kauheet maksut maksettavaks noist kuappauskuluist. Kyl vähä tartte sitäki fundeerat ensteks ennenku alkka sitä solmu kiaputtama. Ossaaks muute viäl tehrä sen oikiaoppisest? Laatikaine kysäs miätteittes päätteeks.
– Ossaan tiätty, Mutikaine vastas, – Tiäräk sää mitä varte siin o se semmone paksu osa, siin silmukas? Mutikaine kysäs takas.
– Jos se o oikke tehty ja aseteltu enne purotust ni naksahtta niska nuri, ettei tartte tukehttu, vastas Laatikaine ohimenne niinku tämmöne jutu aihe olis iha arkipäiväst.
– Just, ja kyl sitä sit opetelti sillo mukulana tekemä et se olis iha oikiaoppine, Mutikaine muistel pyyhkie eresmennee munki sokerei sormistas. – Munkki ol hyvä ja rasvane mut tää sokeri sormis vähä harmitta ain joskus.
– On tää ja ruakapöyt keskustelu. Raaroist vaa puhuta ja niire tekemisest, Laatikaine nauraht niäleskellessäs viimessi viineripaloi ja höpäte kaffet pääl.
– No ei kai täs ny o mittä merkillist? Mutikaine vilkas ympärilles.
– No kato ny, ku noiki tos viäres jättivä syämises kesken ja tul kiirus jonnekki. Ei kai se siit johtunu, et taisiva kuul mitä me puhutti, Laatikaine huamaut katelle viäreisest pöyräst poistune nuarepari perrä.
– Meinaaks et niil men sapuska väärä kurrku taik tul jotta niälemisvaikeukssi? Mutikaine kysäs kattoe viäreist pöytä. – Eihä ne eres korjannu jälkiäs. Jät kaik ruakas toho leviäks. Mitä tommone ny o? Ei mittä tapoi noil nuaril.
– Ne men muute kalposina ton vessa. Ei ne mennykkä ulos viäl. Mahtavaks tul viäl uurestas jatkama syämistäs, Laatikaine huamaut seurate nuarepari eresottamukssi. – Ei ku siält ne tuleva ja menevä suarint tiät ulos.
– Mahtoks toi sapuska ol noi huano? Mutikaine ol iha airost ihmeissäs. – Eihä meirä puheis mittä merkillist ollu.
– Ehkä noire miälest ol kuiteski. Ei mut, mun tartte täst lähte, sanos Laatikaine vilkaste kello baari seinält keräte kuppis tarjottimelles.
– Nii munki, vaik just söin munki, vääns Mutikaine tehre sama homma.
Kaverukse nousiva pöyräst ja kuskasiva tarjottimes keräilyvaunusse poistue sit vähi ääni baarist kohre autojas.