Ihmettelyy maailma menost

– Kyl ny o aikoihi eletty, Mutikaine muris yksinäs.
– Kui ni? Laatikaine nost katsees läppäris ruurult jota ol just tutkimas.
– Puut tuleva syksy väreihi vaikkei ol ollu kertaaka pakkast eres lähelläkä, Mutikaine seisos akkunas katelle ulos.
– Eik se sit ol iha hianoo? Mikä värie riamu joka pualel, Laatikaine kysäs.
– Onha se muute, mut must tunttu jotenki luannottomalt, Mutikaine totes.
– Oleks taas ruvennu miättimä noit maailmalopu entei? Laatikaine hualestus.
– Väkisinki. Ajatteles ny viime talvve ja tän kesä kuumuut ja myrskyi tääl Suameski; Mutikaine kääntys akkunast ja men soffal istuma. – Kyl tää vuas kakstuhatkymmene o ollu aika merkilline.
– Olsik muute ajatellukka et tämmössi vuassi voi tullakka? Laatikaine kysäs kääntye kattoma Mutikaist.
– Ei täält oikeastas puutu enä ku maajäristykse ja tulivuarepurkaukse, Mutikaine totes oikaste ittes pitkäkses soffal.
– No joo, kaik muu o melkke jo koettu, ku tän o ruvennu tulema nykysi noit trompeiki, myäns Laatikaine.
– Niinpä. Melkke täs voi sanno et ei pal muut puutu ku jäisivä noi talvet pois, ni olis iha ku eteläs, Mutikaine sanos vilkaste ku varmistaakses akkuna suuntta, ettei siäl vaa olis taas yhtäkki ruvennu myskymä.
– Meinaaks et nii pal olla jo tätä pallo tuhottu, et kaik menis sekasi, Laatikaine kysys.
– Eik se silt jo näyt? Mutikaine tokas. – Ku ruskaki tul ilma pakkassi. Saas katto kui kamala talvi sit mahttaka tul.
– Toivottavast ei sentäs semmone ku viimeks, Laatikaine toivos.
– Mää luule et koht me olla tääl ku Siperias, Mutikaine ennust pistäe tupakiks.
– Viiskymment astet pakkast mont metri lunt vai? Laatikaine jo hualestus.
– Semmost mää vähä fundeerasi. Ei siit nii kaukan olla, Mutikaine sanos puhallelle savurenkkai katto kohre.
– Kyl sää olet jo aikaimoine pahailmalintu, Laatikaine totes.
– Ne o vaa tommossi syy ja seuraus teorioi, Mutikaine huakas vähä masentune tuntusena.
– Joo ja joku ennust et ufoiki alkais taas näkymä, mut ei ol näkyny ainaska meirä taivaal, nauraht Laatikaine. – Mitähä siinki tekis jos semmone parkkeerais toho pihamaal?
– Pistäis varma kaffet tulema ja huutelis viarai peremmäl. Mitä siin muutka vois? Mutikaine virnist.
– No ei kait niit ampuukka vois, ku jeparit o takavarikoinu jo kaik ritsoi tehokkaamma aseistukse, Laatikaine jatko.
– Eiks ritsoi viäl o kiälletty? Mutikaine kysäs ihmeissäs.
– Ei mun tiätääksen, vaik on neki sit nii kauhia vaarallissi. Niil voi tul vaik kuhmu päähä. Mää tiärä meinaa kokemuksest, Laatikaine totes.
– Ai sää olet joskus semmosenki kokenu? Vaik ei senpuale nii määki sillo ku oltti piänii ja ol näit kaupunkiosa sotii. Mutikaine virnist muistelle lapsuuttas.
– Sillo just. Se ol sitä aikka ku sai viäl kulkke vaik puukko vyäl, eikä siihe kukka puuttunu, jollei ruvennu toissi teurastama. Laatikaine muisteli.
– Ei mut jos me keitettäis vaik kaffet ja istuttais sumpil täs kiiruummaks aikka. Kai sullekki kaffe jo maistuis? Mutikaine sanos vääntäytye ylös soffalt ja läht kohre keittiö.
– Ei mul mittä sitä vastaanka ol, Laatikaine totes seuraten peräs.