Ei kuumuut kummemppa

Mutikaine tuijot taivaal etsiskelle pilvehattaroi, siin kummiska onnistumat. Lämpömittaris ol tappi noussu kolmekymmene yläpualel - varjos. Mitä sit mahto auringos ollakka, sitä ei oikke uskaltanu eres fundeerat..
Hän makas ku hylje rantakalliol seuranas naru joka men vette. Narun toises pääs - siäl vere al - ol kassi ja siäl muutama öölipurkki etteivä päässe lämpiämä.
– Tervehrys Mutikaine, kajaht jostai häne yläpualeltas läkähtynee tuntune äännährys. – Mitäs tän päi kuuluu?
– Morjens Laatikaine, ei kuumuut kummemppa, vastas Mutikaine kääntymät eres kattoma, ol toi senttäs nii tuttu ääni ettei sitä sen paremmi tarvinnu tarkistta.
– Perkele, Laatikaine ilmot tullessas alas kallioo sammalte ja pikkukivie seuras liukastelle.
– Ei semmost senttäs ol näkyny, vaik lämpötila alka koht olema lähestulko helvetimmoine, Mutikaine totes käännähtäe kattoma et kaatusik Laatikaine. Ääne ku oliva lähestulko semmossi.
– Et sentäs kaatunu? hän jatko katelle Laatikaise kompuroimist.
– No, ei iha, mut lähelt piti, Laatikaine sanos saapue vihro Mutikaise viäre.
– Noi sammaleet o vähä petollissi ain välil, Mutikaine totes katelle irronnei sammalei kallios.
– Niihä ne pakkaava olema. Eikä sitä ain muist, vaik täs iäs jo pitäiski, Laatikaine yhtys kääntye hänki kattoma jälkiäs.
– Ol se hyvä ettes sentäs menny vette saak, Mutikaine totes hymähtäe.
– Se oliski oll aikamoine molskahrus. Onkik sää tommosel siimal vai on sul paatti tual naru pääs? Laatikaine kysäs katelle vette menevä naruu.
– Ei ny sentäs, mut otaks kylmä kalja? Mutikaine sanos.
– Mist tääl semmossi saa? Eihä tääl ol kapakoika lähimailka, Laatikaine hämmästys.
– Orotas ny hetki, Mutikaine virnist alkae lapat köyt ylös merest metri kaupal.
Hetke pääst siält ilmestys kaljatölkkei sisälläs säilövä verkkokassi. Mutikaine aukas kassi ja ojens Laatikaisel tölki ottae ittelleski.
– Ol hyvä vaa, Mutikaine virkko. – Kylmää öölii.
– No, nii tunttu oleva, Laatikaine hämmästeli. – Mist sää tommosenki olet honannu?
– Eihä tää ol sen ihmeellisemp ku sekä ko ennevanha laitetti mairot ja voit astias kaivoo ettei ne päässy lämppemä, Mutikaine sanos.
– No joo, nii tairetti tehräkki. Mää muista joskus noire vanhuksie semmosist puhunee, Laatikaine muistel kuullees.
– Mitäs me sit olla? Teinei vai? Mutikaine kysys vilkaste Laatikaist.
– No ainaski miälelt, mut mää tarkota sillo ku mää oli piän, ni ne sillose vanhukse, Laatikaine selit.
– Jaa, sillo vähä jälkke ajalasku alkku? Mutikaine virnist.
– Lähestulkko, taik sit hiukka aikasemmi, Laatikaine virnus takas.
– Tänä kesän ei pal ol tarvinnu muute kylmä kärssi, Mutikaine totes. – Ruahokki o iha ruskei.
– Joo, ja täs ku jonki aikka istuskele ni ihost tule iha ku muumio nahka, sanos Laatikaine kattoe käsvarsias.
– Jos me jäätäiski tähä ja sit tilattais vaa sargofaaki tähä viäre, et meirät sit vois sirttä siihe ja viärä suara museosse. Säästyis meinaa hautauskului, Mutikaine fundeeras taas iha merkillissi.
– Jasso, tekeek sun jo miäl heittä pyyhe kehässe ja potkast tyhjä? kysys Laatikaine.
– Periaattees mää ole jo nii pal nähny ja kokenukki et nää nykyse EU tirektiivit ei enää pal meikää pal sytyt. Melke kaik o pelkkä paska. Ei tän oikke sovi mikkä keskieurooppalaise tavat tehrä jotta ku meil o toi talviki ja erilaise olosuhteekki, Mutikaine tuahtus taas.
– Niihä ne sillo EU herrakki joskus meinasiva ku talvel tuliva tän, et tääl o piru pal peltoi. Eikä niit saanu enne tajuuma et ne oliva järve jääl ku poraamal reik jäähä, Laatikaine muisteli.
– Kyl siin alkka tajuuma ku alkava patiinit kastu kylmäst verest, Mutikaine nauro. – Mut otetaaks kassi fölii ja mennä meil vaik kaffel. Siit kyl tulee aikamoine hiki, mut kuiteski.
– Lähretä vaa, myäntys Laatikaine nouste.