Mutikaine kalas

Laatikaine lähestys rantta jos hän oletti Mutikaise oleva ainaski Ooppeli sijainnist päätelle. Hän pyssäs tähyilemä ympärilles, muttei saanu minkään näköst näköhavaintoo Mutikaisest.
– Ranta näyttää kyl iha tyhjält, mut mitäs tual o? Se tartte kyl tarkistta, Laatikaine ajatteli katellessas ympärilles.
– Sehä o Mutikaise lätsä, Laatikaine peljästys katellessas vette jos hiljaksilles ajeleht kulunu rähjäne liärihattu. – Ei kai se saakeli ol menny hukkuma ja näi kaunis päiväki ku ny o.
Laatikaine säntäs pitki rantta sin päi mist lätsä ol tulos. Pensaiko ohitettuas hän pysähtys huakaste helpotuksest. Siäl se äijäköriläs makas täysi taju kankaal, rauhallisest henkittäe, onkevapa kivie välii tunkettuna. Koho keinahtel laiskast aalloil ja pualiks juatu öölipullo ol viäl käres. Ol näköjäs ruvennu väsyttämä ku se o nii raskast toi onkimine. Laatikaine kääntys, men rantta ja nost märjä liärihatu merest. Meinas ens laitta sen kuivama mut sit tul ilkikurine ajatus miäle. Hän pistiki vet hatu täytte, istaht Mutikaise viäree, ot kaljapullo kärest ja plojautti hatu Mutikaise päähä.
– Hyi helvetti, karjas Mutikaine sännäte istuma iha märkänä. Viäl osittai unissas hän tuijot silmät pääs seiste ympärilles. Huamas sit Laaitkaise joka rauhallise näkösenä istus siin katelle meres keinuvaa kohoo ja vähä syrjäsilmäl seurate Mutikaise reaktioi.
– Laatikaine perkele, sääks tän teit? Mutikaine kysys vähä kimpaantunee tuntusest.
– Em mää mittä. Tual se lätsä ajelehtis iha ittekses. Mää vaa palauti sen alkuperäisel paikalles, Laatikaine ilmot.
– Olsit ny eres tyhjentäny sen ensteks, Mutikaine murisi. – Kato ny, mää ole iha märkä.
– Ai olik siäl vet viäl sisäl? Mää vähä meinasinki et mite sää jaksat pittä noi painava lakki päässäs, Laatikaine virnist ilkikurisest.
– Et muka sit huamannu vai? Kyl sää taisit sen iha tarkotulsel pistä täytte vet, Mutikaine alko jo vähä rauhottu.
– Täyty kai myänttä et mää taisi just nii tehrä. Mut tän mää sentäs myäs pelsti, ettei kaatunu hyvät kaljat hukka, Laatikaine sanos ojentae kaljapullo takas ja kaivae tupakei taskustas.
– Tattis, sanos Mutikaine ottae pullo ja Laatikaise tarjooma tupaka. Ryyppäs pullo tyhjäks ja ot Laatikaiselt tulta tupakkisse ny jo iha rauhottuneena.
– No onks tullu kaloi? Laatikaine kysys. – Vai onks sul matooka koukus?
– Jaa-a, enpäs tiärä, ku nukahri täs lämmös, Mutikaine sanos ottae onke kättees ja nostae se verest.
– Eihä siäl ol matooka. Pelkkä koukku vaa, Laatikaine huamas. – Ei tommottis oikke tair kaloi saara.
– Varttoos ny, Mutikaine tuumis kaivae matopurkist uure maro ja pujottae sen koukkusse.
– No nih, nys sit vaa orotella, Mutikaine jatko kaivae kassist pari öölii ja tarjote toise Laatikaisel.
Hetkise siin sit oroteltti vaiti olle. Eihä siin sovi pulist ku kas olla, pelästyyhä ne kalakki. Sit rupes tapahtuma. Koho ens vähä hypähteli ja nous sit vaakasuara makaama alkae hiljaksilles menemä etteppäi.
– Kato, lahna siäl varma o, Laatikaine vanhana onkimiähenä ja assia harrastaneena katkas ton hiljasuure.
– Niinpä taitta ol, Mutikaine yhtys vetäe varovast siima kiriäl. Tuntiessas siima kiristyvä hän nykäs hiuka ja tuns et koukku jäi kii.
– Kii o, Mutikaine hihkas alkea vettä onkee ylös mut vapa vaa taipus ja hän muut het vetosuuntta vetäe onkee melkke vaakasuaras matala rantta kohre.
– Men Laatikaine vastaa, mää verä sen toho matala rantta. Tuntuu se nii komialt et jos vetäis ylös ni pettäis leuat, siima tai vapa, Mutikaine selit.
– Onk sul haavii, Laatikaine touhtas innoissas potkaste kenkät ja sukat jaloistas.
– Ei, mut ota toi ämpäri ja paina se sen pääl ku se tulee rantta, Mutikaine sanos.
Mutikaine vet tasasest onkeas ratta kohre ja kala tul kiltist peräs kunnes huamas tulevas matala vette. Siin se ikkäku heräs ja alko potkiskelema. Laatikaine men äkki vette ja paino ämpäri sen pääl. Sit yhteisvoimi kiskotti kala kuivil. Mutikaine vet onkest ja Laatikaine siirs sitä mukka ämpärii pohja pitki. Ämpäri vaa täris Laatikaise kouris ku kala rupes tulema kuivil siin vaihees Mutikaise onki pääs irti ja kala ol vaa enää ämpäri al.
– Perkeles, se pääs irti. Älä vaa helppa siit ämpärist, Mutikaine huikkas syäksye myäs rantta auttama Laatikaist.
Yhteisvoimi siirretti liuttamal ämpäri kuivil ja otetti pois ku kala ol kuivil. Lahna se ol ja aikamoine kyrmyniska olki. Mutikaine tempas sitä het kuival oksal päähä ja siihe se jäi vähä kirukset ja pyrstö vaa täriste.
– Onpas komia. Harvo näkke tommossi onkel tuleva, Laatikaine ihasteli nostae ämpärii laitettuas lahna sin sisäl. – Ainaski parikilone. Yleensähä noi o jossai kilo paikkeil.
– Komia o, mää perkaa sen täs samantiä et päästä sit koton laittama suaraa uunisse, Mutikaine sanos kaivae perkuuveitte kassis pohjalta. Hän nappas lahna ämpärist suamustae sen pikasest, katkaste silt pää pois ja avate sulaval liikkeel maha repie sisälmykse kalliol.
– Kyl huamaa et sää olet tehny tota ennenki. Millase koulutukse sää oikke sillo armeijas saikka? Laatikaine totes seurate Mutikise touhui.
– Eiku sit äkki kotti laittama uunilahna, Mutikaine sanos kiataste lahna muavikassisse ja sivuuttae Laatikaise kysymykse.
– Jep, mää sain nää jo pakattu, Laatikaine ol jo täl välil koonnu onke ja laittanu matopurki ja muut tarppeet ämpärisse, siäl ne kulkeva näppäräst.
Kantamukset fölissäs kaverukset suuntasiva autoilles ja lähtivä Mutikaisel tekemä sapuska.