Riitelyst

Mutikaine ol istuskelemas taas rannal yksinäs ku siihe eksys Laatikaine öölikassis kans.
– Mitäs miäs tääl haaveilee? kysäs Laatikaine istahtae Mutikaise viäree.
– Ei täs kurjuut kummemppa, Mutikaine vastas heitelle pikkukivii vette.
– Samma här sano ruattalaine, Laatikaine ilmot, avas kassis ja tarjos ööli Mutikaisel, ottae ittelleski.
– Et ol kuullu semmost et meit ihmetellä ku me ei riirel koska, Mutikaine tokas ajatuksissas.
– Em mää ol tommost kuullu. Me taireta ol sit aika rauhharakastava porukka, Laatikaine totes.
– Miks tarttis riirel? Kyl riira saa aikka vaik mist. Vaik siit, et mää ole pikäpinnasemp ku sää, miätti Mutikaine.
– Älä valehtele. Kyl mul o pitemp pinna, Laatikaine ol het mukan juanes.
– Mulpas, tokas Mutikaine ääni kiristye.
– Saakeli toope, älä yritäkkä ol rauhallisemp ku mää, tiuskas Laatikaine mulkaste vihasest.
– Kyl mää vaa ole jumalaut, Mutikaine karjas tarttue Laatikaist rinnuksist.
Hetke aikka he siin mulkoiliva toisias repie toiste ryysyi vähä niinku uutte kuassi, mut sit he irrottiva ottees. Kauemppa eivä enä jaksane kinat vaa purskativa naurusse. Kohottiva öölipullojas ja kilistivä kinas kunniaks.
– Noi helppo se o ja tyhmää, Mutikaine sanos yhä naureskelle.
– Joo. Antta uskovaiste ja muire semmoste aateintoilijoire hoitta tommossi typeryykssi, myäns Laatikaine.
– Em mää ymmär semmost ollenka jot joku uskonto olis paremp ku toine. Tai joku aate paremp ku toine ja sit tapeta toissi ku ne ajattele toisi, Mutikaine miättis.
– Ei se mittä ku tappais toisias, mut ku sivullisekki joutuva kärsimä, Laatikaine myäns.
– Niinku sillo NYkis ku ne tornitalot tuhotti. Iha älytönt, Mutikaine muisteli.
– Ja siviilei men pilvin pimei manan mail, Laatikaine totes.
– Eikä se tappamine ol loppunu viälkä, Mutikaine sanos.
– Mää luule et se ei lopukka ennenku ihmiset o loppunu maan päält, Laatikaine jatko vähä surullise tuntusest.
– Kyl kai se o joistaki hianoo kinastel mut ku se mene jonku raja ylitte ni se ei enä ol pelkkä kinastelu, Mutikaine sanos. – Siin o sit mukan tappo meininki.
– Nii se o ku Leskinenki sanos "Rauhaa" laulussas et rauhanpuolustajakki tekee rauhan vaik sit väkisi, jollei muute ni ampumal rauhanvastustajat, Laatikaine muistel. – Miäletönt touhuu, mut sitähä tapahtuu jo nykki eri pualil maailma.
– Nii ja sit niit ihmissi tulee tän siält miälipiteines ku tääl o rauhallist. Ei mul niit mittä vasta ol mut jättäis ne jyrkät miälipitees sit sinne mist tulevakki muute tääl o koht samallaist kränää niire välil ku siälki. Mutikiane paasas. Toi o samallaist, ku laitettais kettu kanalasse rauhottuma, ku kanat o nii rauhallissi. Siin kyl kävis nii, et ne kanat olis entist rauhallisemppi ku ne olis hengettömi, eikä se kettu olis muuttunu mikskä.
– Tosi o, yhtys Laatikaine puheesse.
– Mut kyl me jo täst tairetti tarppeks jauha. Paska mikä paska, turha sitä o tonkki, haju vaa siin lissäänty, Mutikaine totes vaahtoomises pääl.
– Joo, viätetää me vaa rauhas vanhuut täs ööli kans. Aurinko paista ja linnut laula ja elämä o sulost ilma turhhi särmii ja nahistelui. Vaik me riireltäis kui, ei se kettä liikuttais paska vertta, Laatikaine myäns kohottae pullo huulilles ja siamaste nautinnollise ryypy.
– Just nii ja iha jetsulles, Mutikaine tuumas asettue makuul kalloil.